in English på svenska auf Deutsch en français ???
Hiekan taidemuseo

KAKSOISKOTKA – Esineistöä tsaariajalta


Kaksoiskotka-näyttely on koottu tsaarien aikaisesta esineistöstä, valokuvista ja kuvataiteesta Pyynikinlinnasta, yksityiskokoelmista ja Hiekan taidemuseon omista kokoelmista. Näyttely on esillä 17.1.2021 asti. Tällä sivulla esitellään näyttelyyn kuuluvia esineitä ja niihin liittyviä tarinoita.



Linkki aikajanaan: Venäjän hallitsijat »



Eduard Hau: Palatsin sisusta

vesiväri

36 x 31 cm

Hiekan taidemuseon kokoelmat

Kaksoiskotka-näyttelyssä on esineiden lisäksi esillä myös Venäjän tsaareihin liittyvää kuvataidetta. Eduard Haun akvarelli "Palatsin sisusta" on tullut Hiekan taidemuseon kokoelmiin kihlakunnantuomari Evert Tähkäpään testamenttilahjoituksen myötä 1942. Maalaukseen ei ole merkitty ajoitusta.

Eduard Petrovitš Hau (28.7.1807 Reval – 3.1.1888 Dorpat) oli baltiansaksalainen taidemaalari, -graafikko ja akvarellien mestari. Hänellä oli Venäjän kansalaisuus. Hänen emigranttina Pohjois-Saksasta 1795 saapunut isänsä Johannes Hau (1771–1838) toimi maisemamaalarina ja dekoraattorina, vaikka hänellä ei ollut alan erikoiskoulutusta. Eduardin velipuoli Woldemar Hau (Vladimir Ivanovich Hau, 1817–1895) tunnettiin pienkokoisista akvarellimuotokuvistaan.

Eduard Hau varttui saksalaisessa yhteisössä Tallinnassa, jota saksalaisittain kutsuttiin Revaliksi (suomeksi ”Rääveli”). Hän harrasti piirtämistä lapsuudesta alkaen ja opiskeli myöhemmin omilla varoillaan Dresdenin taideakatemiassa vuosina 1830–1832. Vuonna 1838 Venäjän Keisarillinen Taideakatemia myönsi hänelle vapaan taidemaalarin arvon ja vuonna 1864 perspektiivisen akvarellimaalaustaiteen akateemikkoarvon.

Vuosina 1836–1839 Eduard Hau asui Tartossa, saksalaisittain "Dorpatissa", jossa hän vietti myös viimeiset vuotensa. Välissä hän asui ilmeisesti Pietarissa. Eduard Hau oli Keisarillisen taideakatemian jäsenluettelossa 1854 ja luultavasti oleskeli Venäjällä noin vuoteen 1880 asti. Kuuluisaksi hän tuli lukemattomista Talvipalatsista, Pietarhovista ja muista kuninkaallisista residensseistä maalaamistaan interiööriakvarelleista, joita hän teki keisariperheen tilauksesta.

Ainoastaan Hatsinan suurpalatsin saleista ja sisätiloista Hau maalasi 59 akvarellia, joista osaa säilytettiin ensin Hatsinan palatsissa, ja vuoden 1920 jälkeen ne siirrettiin Eremitaasiin. Saksalaiset joukot polttivat Hatsinan palatsin toisen maailmansodan aikana. Palatsin restauroinnissa interiööri palautettiin alkuperäiseen käyttämällä Haun maalauksia mallina. Hatsinan palatsi puistoineen on nykyään yksi Unescon maailmanperintökohteista Pietarin seudulla.

Venäjän ulkopuolella Eduard Hau tunnetaan ensisijaisesti Dorpatin (Tarton) yliopiston professoreiden muotokuvista, joita hän teki vuosina 1837–1839. Litografi Georg Friedrich Schlaterin (1804–1870) yritys julkaisi Haun muotokuvia litografiasarjoina. Muotokuvahenkilöitä olivat Friedrich Karl Hermann Kruse, Nikolay Pirogov ja Friedrich Georg Wilhelm Struve. Haun käsialaa ovat myös tunnetut muotokuvat virolaisesta lääkäristä ja kielitieteilijästä Friedrich Robert Faehlmannista (1837, litografia) ja saksalaissyntyisestä filologista Johann Carl Simon Morgensternistä (1838, öljymaalaus).





Sikarirasia

Hlebnikov, Moskova, 1875

hopeaa, kultausta ja emalia

9,0 x 14,4 cm

Hiekan taidemuseon kokoelmat

Hopeisen sikarirasian kannessa on pakottamalla ja siselöimällä tehty korkokuva, joka esittää Venäjän keisari Aleksanteri II:ta hevosen selässä. Rasian kullatulle sisäpuolelle on kaiverrettu venäjäksi: "Muistoksi rakkaalle komentajalleen upseereilta I:ssä Pietarin ulaanipataljoonan reservieskaaderissa. Majuri K. von Souchée de la Duboissière, Rotmeist N. Palitzin, A. Trusoff, Esik. rotmeist w. Baron Tiésenhausen, ruhtinas Gagarin, A. Wegener, P. Harnskij." Rasian ulkopohjassa on soluemalointitekniikalla tehty, panslavistiseen tyyliin koristeltu medaljonkiaihe, jonka sisäpuolelle on kaiverrettu aatelismonogrammi. Leimojen mukaan sikarirasia on Hlebnikovin tuotantoa ja tehty Moskovassa 1875, tarkastusmestariksi on merkitty Viktor Savnikov (1855–1888).

Ivan Hlebnikov (1819–1881) syntyi Pietarissa jalokivikauppiaan poikana. Vuoteen 1865 mennessä hänellä oli oma jalokiviyritys, johon hän palkkasi työskentelemään myös poikansa Mikhailin, Alexein ja Nikolain. Tehtaan yhteyteen avattiin 35 oppilaan muotoilu- ja kuvanveistokoulu. Hlebnikov sai keisarilliselta perheeltä useita toimeksiantoja, ja 1872 hänet nimitettiin Nikolai I:n pojan Venäjän suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitšin (1827–1892) viralliseksi hovihankkijaksi. Hänen teoksiaan oli esillä useissa maailmannäyttelyissä, kuten vuonna 1873 Wienissä, jossa hän voitti kaksi mitalia. Hlebnikovin yrityksen suosio kasvoi ja Tanskan, Alankomaiden, Serbian ja Montenegron monarkit nimittivät Hlebnikovin kuninkaalliseksi hovihankkijaksi. Vuonna 1879 hänelle myönnettiin Venäjän keisarillisen hovin virallisen hovihankkijan arvonimi.

Ivanin kuollessa vuonna 1881 hänen poikansa jatkoivat liiketoimintaa, palkkasivat lisää käsityöläisiä ja laajensivat yritystä ostamalla Sazikovin tehtaita ja kauppoja. Venäjän vallankumouksen puhkeamisen myötä Hlebnikovin yritys suljettiin ja kansallistettiin vuonna 1918.

Hlebnikovin töitä arvostettiin niiden hienostuneiden koriste-emalointien ja perinteisen venäläisen tyylin vuoksi. Yrityksen tuotteissa käytettiin kaikenlaisia emalointitekniikoita, erityisesti läpikuultavaa plique-à-jour-emalointia sekä cloisonné- eli soluemalointia. Uniikkeissa koristekuvioinneissa perinteinen venäläinen kansantaide sai uuden tulkinnan runsaan väripaletin ja erinomaisen toteutuksen kautta.





Keisarillisten kruunajaisten käsiohjelma, Bolšoi-teatteri, 17.5.1896

A. A. Levenson ja Moskovan keisarillisen teatterin painotalo, Moskova

Kromolitografia, 32,5 x 24 cm

Yksityiskokoelma



Osana Nikolai II:n ja hänen puolisonsa keisarinna Aleksandran kruunajaisjuhlallisuuksia järjestettiin gaalailta Moskovassa sijaitsevassa keisarillisessa Bolšoi-teatterissa 17.5.1896. Upeasti kuvitetun, 18-sivuisen käsiohjelman saivat muistoksi vain valitut, kaikkein erityisimmät vieraat, joilla oli kunnia osallistua Bolšoi-teatterin gaalaesityksiin.

Gaalaillan ohjelma koostui

  • oopperasta "Elämä tsaarin puolesta" (Tsaari Mikhail Feodorovich, 1. näytös ja esipuhe); musiikki: Mihail Glinka; sanoitus: paroni Egor Rozen
  • baletista "Helmi", yksi näytös; libretto ja koreografia: Marius Petipa, musiikki: Riccardo Drigo
  • baletista "Ruslan" ja Ludmila; musiikki: Mihail Glinka
  • baletista "Konyok-Gorbunok" (Pieni kyttyräselkäinen hevonen); musiikki: Cesare Pugni

    Muun muassa taiteilijat Andrei Riabushkin ja Elena Samokysh-Sudkovskaja tekivät käsiohjelman alkuperäiset piirustukset ja maalaukset, jotka sitten painettiin kromolitografiatekniikalla kovakantisen ohjelmakirjasen sivuille. Kaksoiskotka-näyttelyssä kruunajaisgaalan käsiohjelma on esillä diaesityksen muodossa.

    Kuvassa on kaksi sivua gaalaillan käsiohjelman "Helmi"-baletin (La Perle) kuvituksesta. Baletin ensi-iltaesitys oli kruunajaisjuhlallisuuksien gaalassa, ja myöhemmin se siirrettiin Keisarillisen Baletin säännölliseen ohjelmistoon. Gaalaillan "Helmi"-baletissa esiintyivät sekä Pietarin Keisarillisen Baletin että Moskovan Keisarillisen Bolšoi-teatterin baletin arvostetuimmat tanssijat. Baletin ollessa vielä tuotannon alkuvaiheessa kruunaamisesta ja sen myöhemmistä juhlallisuuksista vastaava komitea laati luettelon mahdollisista esitykseen mukaan otettavista tanssijoista. Päärooleihin harkittiin muun muassa kruunattavan tsaarin Nikolai II:n entistä rakastajatarta ballerina Mathilde Krzesinskaa. Nikolain äiti, leskikeisarinna Maria Fjodorovna kuitenkin vaati skandaalinkäryisen ballerinan poistamista kruunajaisjuhlallisuuksien esiintyjälistalta.

    Mathilde Krzesinska järkyttyi kuullessaan asiasta ja vetosi menestyksekkäästi tsaarin serkkuun, suojelijaansa ja uskolliseen ystäväänsä suuriruhtinas Sergei Mihailovitšiin, joka järjesti suhteillaan asian suojattinsa eduksi. Esityksen koreografia ja musiikki olivat kuitenkin tässä vaiheessa jo täysin valmiita. Niinpä koreografi Petipa turhautui kovasti saadessaan tietää, että häntä ja säveltäjä Drigoa vaadittiin silti tekemään Krzesinskaa varten kokonaan uusi ohjelmanumero. Tämä toteutettiin klassisen pas de deux -kaksintanssiosuuden muodossa Krzesinskan esittämälle uudelle hahmolle, jolle Petipa antoi nimen ”Keltainen helmi”. Petipa suhtautui Krzesinskaan halveksivasti, joten hänen tekemänsä nimivalinta saattoi olla tietoinen loukkaus ballerinaa kohtaan: toisin kuin baletissakin esiintyneet muut helmet - valkoinen, vaaleanpunainen ja musta - keltaisia helmiä ei ole olemassa, ellei sitten valkoisen helmen väri ole tuhoutunut iän myötä ja helmi muuttunut arvottomaksi.





  • Mitali: Aleksanteri II:n muistopatsaan paljastaminen (1894)

    1896

    pronssia, halkaisija 6,9 cm

    Hiekan taidemuseon kokoelmat



    Venäjän keisari, suuriruhtinas Aleksanteri II:n muistopatsaan paljastamisen kunniaksi lyötiin mitali vuonna 1896. Jo vuonna 1894 patsaan paljastamisen johdosta oli lyöty yksityisesti ainakin neljä pienoismitalia. Helsingin rahapajasta tilattu kookas virallinen muistomitali oli toinen suomalainen ”keisarimitali” 1800-luvun jälkipuolella: ensimmäinen oli ollut senaatin vuonna 1877 lyöttämä Aleksanteri I:n syntymän 100-vuotismitali, jonka suunnittelija oli arkkitehti, kirjailija Jac. (Johan Jacob) Ahrenberg (1847–1914). Muistelmiensa mukaan hän oli jotenkin osallinen myös Aleksanteri II:n mitalin toteuttamiseen. Ahrenberg oli arkkitehti (myöh. yliarkkitehti) yleisten rakennusten ylihallituksessa, ja hänen mielipiteensä ilmeisesti otettiin mitaleita suunniteltaessa ja muissa muotoiluasioissa mielellään huomioon.

    Ahrenbergin mukaan senaattori Sten Carl Tudeer halusi mitalin kaiverrettavaksi Pietarissa, joten Suomessa asuvan saksalaissyntyisen kaivertajan Carl Jahnin (1844–1912) valmistamat mitalin näytekappaleet hylättiin ja sen jälkeen tilattiin Pietarin rahapajasta uudet leimasimet, jotka valmisti sikäläinen maineikas kaivertaja Abraham Griliches (1849–1912, myös Grilichesin isä Avenir Griliches oli kaivertaja). Tämä lienee ollut Jahnin uran suurin vastoinkäyminen. Carl Jahnin hylätty versio erosi Grilichesin versiosta vain yksityiskohdiltaan, joista merkittävin oli keisarin päässä oleva laakeriseppele.

    Mitalin etusivulla on keisarin profiili ja takasivulla kuva monumentista. Samaa esityskaavaa noudattavia mitaleita oli Venäjälläkin lyöty hallitsijoiden muistopatsaiden johdosta. Mitalin takasivulla on latinankielinen lause ”Hän itse pystytti itseään suuremmat muistomerkit”. Mitalia lyötiin epätavallisen suuri määrä, 4000 kappaletta, mikä antoi sille tietyn poliittisen merkityksen. Näitä mitaleita on Hiekan taidemuseon kokoelmissa kaksi identtistä kappaletta. Kaksoiskotka-näyttelyssä on esillä muitakin tsaarinajan mitaleita.

    Aleksanteri II:n monumentaalinen patsaskokonaisuus sijaitsee Helsingin Senaatintorilla. Patsaan päähahmo kuvaa Suomen Kaartin upseerin univormua kantavan Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II:ta pitämässä puhetta kokoonkutsumillaan Helsingin säätyvaltiopäivillä vuonna 1863. Patsaaseen kuuluu neljä allegorista veistosryhmää, jotka esittävät kukin neljää eri hyvettä: Lakia (Lex), Työtä (Labor), Rauhaa (Pax) ja Valoa (Lux).

    Aleksanteri II:n kuoltua vuonna 1881 pommiattentaatin uhrina Suomen säätyvaltiopäivät järjesti suunnittelukilpailun Senaatintorille sijoitettavasta muistomerkistä. Johannes Takasen ja Walter Runebergin suunnittelema muistomerkki paljastettiin keisarin syntymäpäivänä 29.4.1894. Paljastustilaisuus oli suuri isänmaallinen mielenosoitus jalona hallitsijana pidetyn ja keisarin itsevaltiutta rajoittamaan pyrkineen keisari Aleksanteri II:n muistolle.

    Aleksanteri II:n pojanpojan keisari Nikolai II:n vuonna 1899 aloittaman sortokauden aikana patsas vakiintui venäläisvastaisten mielenosoitusten pitopaikaksi. Aleksanteri II oli ollut Suomessa pidetty hallitsija: säännöllinen valtiopäivätoiminta alkoi, suomen kieli sai virallisen aseman, kansakoululaitos perustettiin, maaseudulle luotiin kunnallishallinto, elinkeinovapaus toteutui, ja Suomi otti käyttöön oman rahan. Kaikissa maissa keisari ei kuitenkaan ollut pidetty. Venäjän ulkopuolelle Aleksanteri II:n patsas on Helsingin lisäksi pystytetty vain Bulgarian pääkaupunkiin Sofiaan. Aleksanteri II vapautti Bulgarian ottomaanien vallasta Venäjän ja Turkin sodan aikana vuosina 1877–1878.





    Kaviaarilusikka

    Moskovan kultaseppien 11. artteli / I.E. Morozov, Pietari

    1900-luvun alku

    Hiekan taidemuseon kokoelmat



    Pietarissa tehty, kaviaarin tarjoiluun tarkoitettu lusikka on kullattua hopeaa. Sen perinteikkäässä venäläistyylisessä koristelussa on käytetty soluemalointia, ja lusikanpesän kuperalla puolella on taidokas panslavistinen miniatyyrimaalaus. Panslavismi, Venäjän kansallisromanttinen suuntaus, korosti slaavien yhteisiä juuria ja keskinäistä yhteyttä, tarkoitus oli vahvistaa venäjän kielen ja kulttuurin sekä ortodoksisen uskonnon asemaa slaavilaisessa maailmassa. Panslavistinen taide nosti esiin juurevan maalaiselämän. Kansanelämä ja luonnosta poimitut aiheet näkyivät paitsi maalaustaiteessa myös arkkitehtuurissa ja käsitöissä.

    Lusikan on tehnyt alihankintatyönä Moskovan kultaseppien 11. artteli (=ammattikunta), joka oli erikoistunut emalitöihin. Kaviaarilusikan puisessa alkuperäisrasiassa on Venäjän keisarillisen hovihankkijan I. E. Morozovin leima (Pietari). Kultaseppä Ivan Ekimovits Morozov (1825–1885) perusti vuonna 1849 I. E. Morozovin liikkeen, jossa valmistettiin hopeaesineitä. Jalometalliyrityksessä oli erillinen osasto, joka teki hopea-astiastoja. Liikettä jatkoi Ivan Ekimovitsin poika Vladimir Ivanovits Morozov, joka myös sai hovihankkijan tittelin 15.1.1894. Yritys erikoistui hopeisten astiastojen tuottamiseen keisarilliselle hoville ja toimi aina vuoteen 1917 saakka. Moskovan kultaseppien 11. artteli toimi vuodesta 1908 alkaen, joten lusikka on siis valmistettu vuosien 1908 ja 1917 välisenä aikana.

    Cloisonné eli soluemali (ransk. émail cloisonné) tarkoittaa metalliesineiden päällystämistä ja koristelua emalilla siten, että kuvioiden ääriviivat tehdään metallilangasta, joka juotetaan alustaan ja metallilankojen muodostama verkosto täytetään eri värisillä emali- ja lasituskentillä. Soluemalointia on yleisimmin käytetty kultasepäntöissä ja aseiden koristelussa. Cloisonné-emalitekniikka tuli Euroopassa yleiseen käyttöön 300-luvulla. Huippuunsa se kehittyi 900–1100-luvulla Bysantissa, josta emalointitekniikka levisi Venäjälle 1000-1100-luvulla. 1500-luvulta lähtien venäläisessä soluemaloinnissa kuviot tehtiin hienoin, kulta- tai hopealangasta kierretyin filigraanisin ääriviivoin, joiden avulla emalityöt saatiin muistuttamaan monimutkaisia alkuperäiskansojen kirjontatöitä.





    Posliininen illallislautanen

    Keisarillinen posliinitehdas, Pietari, 1843

    halkaisija noin 24 cm

    Hiekan taidemuseon kokoelmat

    Lautanen on Nikolai I:n ajalta (1825–55) ja kuului suuriruhtinatar Aleksandran vuonna 1844 myötäjäisinä saamaan kalustoon. Näitä lautasia on Hiekan taidemuseon kokoelmissa kaksi kappaletta ja lisäksi yksi erilainen, sekin Nikolai I:n ajalta. Keisarillinen posliinitehdas oli Venäjän keisarin omaisuutta. Siellä tuotettiin posliiniesineitä ainoastaan keisarilliselle perheelle ja Venäjän korkeimmalle aatelistolle.

    Lautaset myötäjäislahjana saanut Aleksandra Nikolajevna Romanova (1825–1844) oli Venäjän keisari Nikolai I:n ja tämän puolison Aleksandra Fjodorovnan (alkuaan Preussin prinsessa Charlotte) nuorin tytär ja neljäs lapsi, keisari Aleksanteri II:n nuorempi sisar. Hän avioitui Hessenin maakreivin Friedrich Wilhelmin (1820–1884) kanssa Pietarissa 28.1.1844. Friedrich Wilhelmin vanhemmat olivat Hessenin prinssi Vilhelm ja Tanskan prinsessa Charlotte. "Fritz", kuten Friedrich Wilhelmiä kutsuttiin, oli tullut Pietariin keisarin toiseksi vanhimman tyttären Olgan sulhasehdokkaana, mutta sen sijaan rakastuikin Aleksandraan heti ensimmäisenä perheen kanssa viettämänään iltana. Juuri ennen häitänsä Aleksandra kuitenkin sairastui tuberkuloosiin. Myös hänen raskautensa oli vaikea, ja hän synnytti poikansa Wilhelmin kolme kuukautta ennen laskettua aikaa. Lapsi kuoli pian syntymänsä jälkeen 10.8.1844, samana päivänä kuin Aleksandra itsekin.


    Posliini Venäjällä

    Posliini on kiinalainen keksintö, varhaisimmat valkoiset posliiniesineeton on ajoitettu 600-luvulle. Euroopassa saksalainen kemisti Johann Friedrich Böttger (1682–1719) onnistui ensimmäisenä kehittämään valkoista posliinia 1709. Euroopan ensimmäinen posliinitehdas perustettiin Meisseniin 1710. Posliininvalmistuksen osaaminen Euroopassa pysyi pitkään vain harvojen valittujen käsissä.

    Venäjän valtakuntaa uudistanut Pietari Suuri (1672–1725) yritti turhaan saada tietoa posliininvalmistuksesta saksalaisilta valmistajilta. Venäjän Keisarillinen posliinitehdas aloitti toimintansa Nevan posliinitehtaan nimellä vasta Pietari Suuren tyttären Elisabet I:n valtakaudella 1744. Posliinitehtaan ensimmäiset esineet, pienet nuuskarasiat ja kupit, valmistuivat kemisti Dmitri Vinogradovin (1720–1758) johdolla. Hän kehitti posliininvalmistusta itsenäisesti, sillä ulkomailta palkattu apu osoittautui epäpäteväksi. Tehtaan ensimmäinen kokonainen serviisi luovutettiin Elisabetille 1750-luvun lopulla.

    Vuosisadan loppupuolella, Katariina II:n hallitsijakaudella, tehtaan asema vahvistui ja 1765 uudeksi nimeksi otettiin Keisarillinen posliinitehdas. Aluksi tuotannossa oli lähinnä saksalaisvaikutteisia rokokooastiastoja, mutta 1780-luvulla siirryttiin suunnittelija, kuvanveistäjä Jean Dominique Rachetten johdolla ranskalaiseen klassismiin ja kansallisiin aiheisiin. Elettiin tehtaan kulta-aikoja, ja tehtaan laatu kehittyi huippuunsa.

    Keisari Aleksanteri I:n hallintokaudella, 1801–1825, Keisarillisen posliinitehtaan astioissa kuvattiin taisteluita ja jokapäiväistä elämää. Koristelussa käytettiin runsaasti kultaa. Maalauskoristelu saavutti taidokkaan huippunsa Nikolai I:n hallitessa 1825–1855. Tehdas palkittiin Lontoon näyttelyssä kultamitalilla 1851.

    Aleksanteri II:n aikana, 1855–1881, tehtaan tuotanto laski. Omaa mallistoa ei ollut, vaan koristelussa kopioitiin englantilaisia esikuvia. Vuosisadan loppupuolella hoville valmistettujen esineiden määrä jälleen kasvoi, mutta koristelussa pitäydyttiin jäljittelyssä. 1900-luvun alussa tehtaalle laadittiin ohjelma, jonka mukaan muodon ja koristelun tuli olla yhtenäistä ja kansallista. Nikolai II:n aikana tuotannossa alkoi näkyä jugendin vaikutus.

    Korkeasta laadusta ja taidokkaista koristeluista huolimatta posliinitehdas kärsi jatkuvasti taloudellisista vaikeuksista. Suurin osa tuotannosta meni lähinnä keisarilliselle perheelle. Ensimmäinen maailmansota kaatoi muun teollisuuden ohella myös posliinitehtaan. Vuonna 1925 Keisarillinen posliinitehdas jatkoi toimintaa valtiollisena Lomonosovin posliinitehtaana.





    Tretjakovin gallerian litografia-albumin painokuva
    Ilja Repin: Sadko (1876)

    Hiekan taidemuseon kokoelmat

    Litografian eli kivipainon menetelmin tuotettu kuva kuuluu Tretjakovin gallerian litografia-albumiin "Kuvataiteen aarteet", joka on on painettu Prokudin-Gorskin painotalossa Moskovassa 1904. Kaksoiskotka-näyttelyssä on esillä useita painokuvia molemmista Tretjakovin gallerian albumeista. Ilja Repin (1844–1930) on maalannut kuvan alkuperäisen teoksen "Sadko", jossa hän on kuvannut meren pohjan, kasvit ja kalat luonnonmukaisina. Pariisissa työskennellessään Repin kävi Pariisin merimuseossa maalaamassa vedenalaista maailmaa. Esikuvana hänellä oli Viktor Vasnetsov.

    Maalaus Sadko on täynnä vertauskuvia, jotka liittyvät perinteiseen maalaustaiteen traditioon. Sadko-aiheesta on tehty näytelmiä, joissa venäläiset lavastajat ovat käyttäneet esikuvanaan Repinin maalausta. Maalaus oli esillä Pariisissa vuonna 1876, mutta ei saavuttanut siellä erityistä suosiota. Venäjällä teoksesta pidettiin, ja kruununperillinen, tuleva tsaari Aleksanteri III osti maalauksen. Repinille myönnettiin maalauksen perusteella akateemikon arvo.

    Maalauksessa kuvattu Sadko on venäläisen bylinan (eeppinen runoelma) myyttinen sankari. Hän on novgorodilainen kauppias ja kanteleensoittaja, joka joutuu matkallaan veden kuninkaan valtakuntaan. Tarina Sadkosta sai slaavilaisen kulttuurin ihailun myötä huomiota 1800-luvulla, ja monet taideteokset pohjautuvat siihen, kuten Aleksei Tolstoin runo "Sadko ja Nikolai" ja Rimski-Korsakovin ooppera "Sadko".

    Venäläinen kantele, gusli, on köyhän Sadkon ainoa omaisuus. Sadko hankkii elantonsa soittamalla rikkaiden pidoissa, mutta kauppiaat lakkaavat yhtäkkiä kutsumasta häntä juhliinsa soittajaksi. Surullisena Sadko menee Ilmen-järven rannalle soittamaan. Veden kuningas ihastuu soittoon ja antaa Sadkolle palkkioksi aarteen. Erään toisinnon mukaan veden kuningas neuvoo Sadkoa lyömään kauppiaiden kanssa vetoa siitä, että järvessä elää kultaeväisiä kaloja. Sadko voittaa vedon ja rikastuu. Hän järjestää kauppiaille juhlat, joissa nämä alkavat kerskua omaisuudellaan. Sadko kehuu voivansa ostaa rahoillaan kaikki Novgorodin tavarat. Kahtena ensimmäisenä päivänä tämä onnistuukin, mutta kolmantena päivänä kauppiaat ovat jo haetuttaneet uusia tavaroita Moskovasta. Sadko ymmärtää, ettei pysty ostamaan kaikkia ja luovuttaa.

    Sadko varustaa laivaston kuljettaakseen ostamansa tavarat. Myytyään ne hän lähtee kultalastissa kotiin päin, mutta merellä tuuli äkisti tyyntyy. Sadko käskee heittää mereen aluksi kullan, sitten hopean ja lopuksi helmetkin veden kuninkaan tyynnyttämiseksi, mutta turhaan. Sadko ymmärtää tämän johtuvan siitä, ettei hän ole muistanut olevansa kiitollisuudenvelassa veden kuninkaalle. Laivalla olijat heittävät arpaa siitä, kuka on syyllinen onnettomuuteen. Sadko häviää, ja hänet heitetään mereen. Hän vajoaa alas meren pohjalle, veden kuninkaan valtakuntaan. Sadko soittaa taas gusliaan ja saa meren valtiaan tanssimaan niin, että syntyy myrsky ja laivoja uppoaa. Sen jälkeen veden kuningas antaa Sadkon valita puolison tyttäriensä joukosta. Veden kuninkaan vaimo neuvoo Sadkoa valitsemaan oikean neidon ja olemaan koskematta tyttöön hääyönä. Näitä ohjeita noudattamalla Sadko herää seuraavana päivänä kotonaan Novgorodissa.




    Tretjakovin gallerian litografia-albumit

    Hiekan taidemuseon kokoelmat

    Tretjakovin gallerian albumien etukansi ja sisälehti, jossa luetellaan albumin sisältämät teoskuvat.

    Pavel Tretjakov (1832–1898) oli venäläinen kauppias, taidekerääjä ja mesenaatti, joka tunnetaan nimeään kantavasta taidekokoelmasta ja yhdestä Euroopan suurimmista taidemuseoista, Tretjakovin galleriasta.

    Pavel Tretjakov aloitti taiteen keräämisen vuonna 1856. Hänen kotinsa oli 1870-luvulla Moskovan kulttuuripiirien tärkeä henkinen keskus. Taiteenkerääjän kokoelma sisälsi runsaasti maisemamaalauksia, joita Tretjakov hankki etenkin Vaeltajiksi kutsutun taiteilijayhdistyksen jäseniltä. Vaeltajiin kuuluivat muun muassa Ilja Repin, Ivan Šiškin, Viktor Vasnetsov, Vasili Polenov ja Isaak Levitan.

    Vuonna 1892 Pavel Tretjakov lahjoitti Moskovan kaupungille omat ja edesmenneen veljensä kokoelmat, yhteensä yli kolmetuhatta teosta. Kokoelmasta muodostettiin Tretjakovin galleria. Elämänsä loppuun, vuoteen 1898, asti Pavel Tretjakov jatkoi toimintaansa gallerian hyväksi ja huolehti sen kokoelmien täydentämisestä.

    Tretjakovin gallerian vanha osa sijaitsee Moskovan Kremlin eteläpuolella. Gallerian vanhavenäläistyylisen julkisivun suunnitteli taiteilija Viktor Vasnetsov, joka työskenteli myös gallerian sijaisjohtajana. Tretjakovin gallerian julkisivun valmistumisen aikoihin, vuonna 1904, painettiin litografia-albumi "Kuvataiteen aarteet" (ylempi kuva), joka sisälsi viisikymmentä gallerian teosta värillisinä litografiavedoksina. Albumi painettiin Prokudin-Gorskin painotalossa Moskovassa. Myös toinen salkku "Venäjän kuvataiteen aarteita, Uusi sarja" (alempi kuva) painettiin vuonna 1904, mutta tällä kertaa Pariisissa. Sen kustantaja oli Hänen Keisarillisen Majesteettinsa hovihankkija I. S. Lapin. Myös tämä albumi sisälsi viisikymmentä erillistä vedosta gallerian kokoelmista. Hiekan taidemuseon kokoelmissa on molemmat albumit, ja Kaksoiskotka-näyttelyssä on esillä yhteensä kymmenen vedosta näistä kahdesta salkusta.




    Pääsiäismuna

    Ivan Hlebnikov, 1800-luvun loppupuoli

    korkeus 18,5 cm

    Hiekan taidemuseon kokoelmat

    Kustaa Hiekka sai lahjaksi tämän kullatusta hopeasta ja posliinista valmistetun venäläisen pääsiäismunan ystävältään kultaseppä Johan Viktor Aarnelta. Hiekka on kirjoittanut esineestä muistiin näin: "Pääsiäismuna, jonka ruhtinas Bielasiersky [Beloselski-Belozerski] on saanut lahjaksi ruhtinas Jusupovilta (joka Rasputinin ampui). Lahja kultaseppä J. V. Aarnelta K. Hiekan kokoelmia varten 25.6.1932."

    J. V. Aarne (1863–1934) valmistui kultaseppäkisälliksi Hämeenlinnasta ja suoritti mestarinäytetyönsä Tampereella 1890. Toinen kiitettävän arvosanan saaneen näytetyön tarkastajista oli Kustaa Hiekka. Aarne aloitti uransa perustamalla oman liikkeen Tampereelle, mutta ankaran kilpailun vuoksi se ei kuitenkaan menestynyt. Niinpä hän muutti Pietariin aloittaen siellä työskentelyn Fabergélle. Fabergé valitsi Aarnen suunnittelemaan sarjan art nouveau -maljakoita, joista Venäjän keisarillinen perhe osti useita. Poliittiset levottomuudet ja haluttomuus kasvattaa lapset vieraassa maassa saivat kuitenkin Aarnen jättämään Pietarin vuonna 1904 ja palaamaan kotimaahansa. Aarne perusti oman kultasepänliikkeen Viipuriin, jossa yritys toimi menestyksellisesti aina hänen kuolemaansa saakka. Kustaa Hiekan mielestä Aarne oli kaikkien aikojen etevimpiä kultatyöntekijöitä Suomessa. Hiekka ja Aarne olivat loppuun asti erottamattomat ystävät.

    Pääsiäismunassa on Hlebnikovin leimat. Ivan Hlebnikov (1819-1881) perusti nimeään kantavan Venäjän keisarillisen jalokiviliikkeen Pietariin noin 1867, mutta siirsi sen Moskovaan 1871. Yritys tuli kuuluisaksi tuottaessaan originelleja ja korkealaatuisia hopeaesineitä, jotka oli koristeltu perinteiseen venäläiseen tyyliin. Hlebnikov teki hopeaesineitä keisarillisiin palatseihin Gatchinassa ja Pietarissa ja sai kansainvälistä mainetta voittamalla lukemattomia palkintoja niin kotimaassaan kuin maailmannäyttelyissä. Vuonna 1879 Hlebnikovista tuli Venäjän keisarin virallinen hovihankkija.





    Muistopikari Nikolai II:n kruunajaisista, 1896

    Emaloitu metalli, korkeus 10,5 cm

    Hiekan taidemuseon kokoelmat

    Pikarin kyljessä on Venäjän viimeisen keisarin Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandra Fjodorovnan nimikirjaimet ja toisella puolella Romanovien vaakuna, kaksipäinen kotka. Vanhan perinteen mukaan pikareita jaettiin kansalle kruunajaisjuhlallisuuksien yhteydessä. Myös Kustaa Hiekan tiedetään olleen Moskovassa kruunajaisten aikana. Rahvaalle oli lisäksi järjestetty juhla-ateria Moskovassa sijaitsevalle Hodinkan kentälle: makkaraa, persikka ja olut. Armeijan harjoitusalueena käytetylle huonokuntoiselle kentälle oli kokoontunut noin puoli miljoonaa ihmistä 18.5.1896. Kansan keskuudessa oli levinnyt huhu, jonka mukaan muistopikarin kerrottiin sisältävän kultarahan ja ettei niitä riittäisi kaikille. Niinpä ihmiset rynnivät teltoille, joissa muistopikareita jaettiin. Valitettavasti Hodinkan kentän kansanjuhla päättyi suureen tragediaan, yli tuhannen ihmisen kuoliaaksi tallautumiseen ja tuhansiin loukkaantumisiin. Pikarista käytetäänkin myös nimiä ”surujen kuppi” ja ”verikuppi”.





    VIKTOR VASNETSOV (1848-1926):
    Keisari Nikolai II:n kruunajaisten illallismenu, 1896

    Litografia, n. 39 x 25 cm
    A. A. Levensonin painotalo, Moskova

    Hiekan taidemuseon kokoelmat

    Viktor Mihailovitš Vasnetsov oli monilapsisen pappisperheen poika Vjatkan läänin Lopjalin kylästä, Venäjältä. Hän alkoi maalata jo lapsena ja vuonna 1867 aloitti opinnot Pietarissa Keisarillisissa taideakatemiassa, opiskelijatoverinaan Ilja Repin. Vasnetsov liittyi 1870 Ivan Karmskoin johtamaan Vaeltajat-taiteilijaryhmään, joka oli Venäjän maalaustaidetta uudistava, kriittistä realismia edustava koulukunta.

    1870-luvun alkupuolella Vasnetsov teki paljon grafiikkaa, jossa hän kuvasi jokapäiväistä elämää. Hän matkusti 1876 Ilja Repinin houkuttelemana Pariisiin, jossa hän innostui satujen kuvituksesta. Palattuaan Moskovaan 1878 Vasnetsov alkoi keskittyä venäläisten kansansatujen ja bylinoiden kuvittamiseen. Bylinat ovat venäläisiä kansanperinteen runoelmia, jotka tavallisesti kertovat myyttisistä sankareista taisteluineen hirviöitä tai vihollisjoukkoja vastaan. 1800-luvun lopulla Venäjällä oli syntynyt kiinnostus 1700-luvun historiaan ja sen elämäntapaan, mikä synnytti niin sanotun venäläisen tyylin. Tyyli vaikutti sekä arkkitehtuuriin että taideteollisuuteen ja -käsityöhön kuin myös maalaustaiteeseen ja grafiikkaan. Viktor Vasnetsovia ja muita venäläisen tyylin taiteilijoita kiehtoi erityisesti ornamentaalisten aiheiden runsaus ja väriloisto.

    Yksi Viktor Vasnetsovin päätöitä on Kiovan Vladimirin basilikan bysanttilaistyyliset freskot. Muita tunnettuja maalauksia ovat muun muassa Lentävä taikamatto (1880), Iivana tsaarinpoika Susihukan selässä (1889), Iivana Julma (1897), Haikea Aljonuška (1881) ja Mahtipontiset urhot (1898).

    Vasnetsov suunnitteli erilaisia esineitä Venäjän viimeisen tsaarin Nikolai II:n kruunajaistapahtumiin. Nikolai II:n kruunajaisten kunniaksi vuonna 1896 järjestettiin useita vastaanottoja, joista yksi loisteliaimmista oli keisarin sedän Sergei Aleksandrovitsin järjestämä. Viktor Vasnetsov teki juhlaillallisten ruokalistan kuvituksen, ja siitä on olemassa myös luonnoksia. Ruokalistan yläosaan on kuvattu kruunajaisillallisnäky vanhaan venäläiseen kroniikkaminiatyyrityyliin. Illallispöydän keskelle on sijoitettu keisaripari Nikolai II ja keisarinna Aleksandra Fjodorovna keisarillisessa asussaan. Alaosaan on merkitty päiväys: vuosi 1896, toukokuun 20. päivä. Mukana on myös teksti: ”Olipa pidot, kunniapidot. Olipa syömingit, kunnon pöytä.” Menu koostui vahvasta pyyliemestä, erilaisista piirakoista, sterletistä italialaiseen tapaan, paistetusta ja juotetusta, rasvatusta kanasta ja riistasta ja sveitsiläisestä salaatista. Jälkiruokana oli jäätelöä vadelmakastikkeella. Teoksen taakse taustapahviin on merkitty päiväys 25.3.1924. Se on todennäköisesti päivä, jolloin Kustaa Hiekka hankki teoksen tulevaan museoonsa.




    Venäjän ja Kreikan hallitsijaperheet yhteiskuvassa

    Yksityiskokoelma

    Puisessa kehyksessä oleva valokuva on otettu Pietarhovissa kesällä 1889. Kreikan kuningas Yrjö I oli Venäjän keisarinnan Maria Fjodorovnan veli.

    Kuvassa takarivissä vasemmalta:
    Kreikan kuningas Yrjö I (ent. Tanskan prinssi Vilhelm, 1845–1913) ja sisarensa keisarinna Maria Fjodorovna (syntyjään Tanskan prinsessa Dagmar, 1847–1928), suuriruhtinas Georgi (1871–1899), Kreikan kuningatar Olga Konstantinovna (1851–1926), Kreikan prinsessa Alexandra (1870–1891), suuriruhtinatar Ksenia (1875–1960), Alexandran tuleva puoliso suuriruhtinas Pavel Aleksandrovitš Romanov (1860–1919) ja Kreikan prinsessa Marie (1876–1940).
    Edessä vasemmalta:
    suuriruhtinatar Olga (Aleksanteri III:n nuorin tytär, 1882–1960), Aleksanteri III ja suuriruhtinas Mikael (1878–1918).

    Olga Konstantinovna (3. syyskuuta 1851, Pavlovsk, Venäjän keisarikunta – 18. kesäkuuta 1926, Rooma, Italia) oli venäläinen suuriruhtinatar, josta tuli Yrjö I:n puolisona Kreikan kuningatar. Hän oli tsaari Nikolai I:n pojantytär. Hänen isänsä suuriruhtinas Konstantin Nikolajevitš Romanov oli keisari Aleksanteri II:n veli. Olga toimi kuukauden verran Kreikan sijaishallitsijan epävakaassa tilanteessa marras–joulukuussa 1920.



     

    Sivun alkuun »


    Takaisin pääsivulle »


    Hiekan taidemuseo
    Pirkankatu 6, 33210 Tampere, puh. 050 523 7251, 045 263 0028